Kauko Hinkkanen
Lahjoitusmaiden synty
Uudenkaupungin rauha v. 1721 oli lopettanut pitkään jatkuneen taistelujakson Karjalan mailla. Tässä rauhansopimuksessa Ruotsi
luovutti Itämeren maakunnat ja Kaakkois-Suomen Venäjälle. Varsinainen lahjoitusmaakausi alkoi, kun venäläiset ylimykset,
sotapäälliköt ja virkamiehet pääsivät keisarillisten lahjakirjojen perusteella Kannaksen maiden isänniksi. Lahjoitusmaakauden
kirot kohtasivat erikoisen raskaasti Vpl. Pyhäjärveä. Pitäjän talonpojat joutuivat eräässä vaiheessa taistelemaan eri
oikeusasteissa omistusoikeuksiensa puolesta.
Pyhäjärven pitäjän lahjoitusmaiden isännät
Pietari I lahjoitti v. 1720 lähimpiin neuvonantajiinsa kuuluvalle salaneuvos, senaattori ja ruhtinas Jaakko Feodorinpoika
Dolgorukoville (1639-1720) Pyhäjärveltä 81 tilaa, joista kuitenkin helmikuussa v. 1721 otettiin 16 tilaa pois. Nämä olivat
Viipuri-Käkisalmi tien vasemmalla puolella. Hänen kuoltuaan ilman elossa olevia miespuolisia perillisiä Pyhäjärven tilat
palautettiin takaisin kruunulle.
Tämän jälkeen keisarillisella ukaasilla lahjoitettiin oikeuskollegion presidenttinä toimineelle salaneuvos kreivi Andrei
Artemononpoika Matvejeville kohtuulliseksi ajaksi 83 tilaa Viipuri-Käkisalmi tien oikealta puolelta. Vuoden 1728 revision
mukaan hänellä oli 119 tilaa. Hovileiri oli Valkeamäellä. Matvejevin donaatio (lahjoitusmaa) Pyhäjärvellä oli tyypillinen
korkealle virkamiehelle palvelupakkovelvollisuuden vastineeksi annettu lahjoitus.
Andrei Matvejev kuoli syyskuussa 1728. Matvejevin suku sammui v. 1734. Koska miespuolista jatkajaa ei enää ollut, Pyhäjärvi
lahjoitettiin toukokuussa v. 1734 kokonaan uudelle omistajalle todelliselle kamariherralle, kreivi Petter Soltikoffille
(1700-1772). Kreivin kuoltua lahjoitusmaat - Taubilan ja Sortanlahden hovileirit - siirtyivät myynnin kautta v. 1774
hovipankkiiri ja paroni Johan Freederickszille. Andreas Freedericksz tuli isänsä kuoltua v. 1785 Taubilan tilan isännäksi.
Pyhäjärven merkittävimmät lahjoitusmaat, joissa sijaitsivat hovileirit, olivat Taubilassa, Sortanlahdessa, Kiimajärvellä ja
Konnitsalla.
Taubilan kontrahti
Taubilan tilan isännät olivat aiemmin tyytyneet v. 1728 määrättyihin veroihin, kunnes Andreas Freedericksz tuli isännäksi. Hän
ryhtyi korottamaan alustalaistensa veroja huomattavasti - entiseen verrattuna jopa moninkertaisiksi. Tässä tarkoituksessa hän
laati ja esitti sopimusasiakirjan talonpoikien hyväksyttäväksi. Asialla oli laajakantoinen merkitys, koska siitä riippui
muidenkin lahjoitusmaiden verotuskäytännön kohtalo. Kyseessä oli sen ajan ilmaisua käyttäen "orjuus tai vapaus". Yksikään
Taubilan donaation talonpoika ei hyväksynyt sopimusta.
Asiaa käsiteltiin usean vuoden aikana useassa eri oikeusasteessa kunnes talonpojille lopulta vahvistettiin henkeä kohden
määrätyt päivätyövelvoitteet.
Vuoden 1826 asetus
Tilanne lahjoitustilojen isäntien ja talonpoikien välillä kiristyi. Vuonna 1825 Aleksanteri I määräsi komission tutkimaan
lahjoitusmaakysymystä sen koko laajuudessaan. Asia valmisteltiin salassa talonpojilta. Tähän selvitykseen liittyy vuonna 1825
koottu Pyhäjärven pitäjän kreivi Petter Soltikoffin saamaan donaatioon kuuluvien kylien ja talonpoikien maakirja-luettelo.
Aleksanteri I kuoleman jälkeen v. 1826 marraskuussa Nikolai I julkaisi päätöksen, joka oli karua luettavaa.
"Kaikki lahjoitusmaat kuuluvat täydellä omistusoikeudella lahjoitustilojen isännille, siirtymäaika 10 vuotta."
Isännistä oli tullut maanomistajia. Talonpojat saivat valita joko vuokraajiksi ryhtymisen tai maantien.
Lampuotikausi
Pyhäjärven talonpojat olivat muuttuneet lampuodeiksi - maata omistamattomiksi vuokraviljelijöiksi. He jäivät elämään entisille
tiloilleen lampuoteina ilman sopimuskirjoja. Elämään sisältyi paljon rajoituksia. Kaskenpoltto oli joko kokonaan kielletty tai
siitä määrättiin suuret vuokrat. Vapaan kalastuksen asemesta vaadittiin vero - jopa puolet saaliista. Metsän käyttö saatettiin
kieltää kokonaan. Taloja autioitui ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Maatalous luisui vuosi vuodelta alaspäin. Todettakoon
tässä yhteydessä, että lahjoitusmaatalonpojat eivät olleet maaorjia vaan itsenäisiä lampuoteja.
Lahjoitusmaiden lunastus
Suomen senaatti tarttui määrätietoisesti 1860-luvulla lahjoitusmaakysymykseen siinä ilmenevien epäkohtien poistamiseksi.
Tavoitteena oli, että lahjoitusmaat lunastettaisiin ja luovutettaisiin pitkäaikaisilla kuoletuslainoilla lampuodeille.
Ratkaisuksi tuli, että lampuodit suorittaisivat lainansa 39 vuoden kuluessa. Lainasta maksettaisiin viiden prosentin korko ja
yksi prosentti kuoletusta. Korkoa alennettiin takautuvasti v. 1886 neljään ja puoleen prosenttiin lunastuksen helpottamiseksi.
Näin talonpojat joutuivat ostamaan takaisin omat tilansa, joita heidän esi-isänsä olivat perinnöllisinä viljelleet, mutta jotka
vieras valta oli näiltä ryöstänyt laittomasti. Pyhäjärveläiset talonpojat saivat perintökirjansa vasta joulukuussa v. 1904.
Lunastusmenettely ei tuonut helpotusta talonpoikien taloudelliseen asemaan. Monelle talonpojalle toimeentulo oli raskasta
velkataakan alla.
Taubilan kartano
Paroni Freedericksz pidätti lahjoitusmaiden myynnin yhteydessä Pyhäjärven suurimman kantatilan Taubilan itselleen.
Hovialueeseen jäi noin 3.500 ha maata. Vuonna 1918 tehtailija ja kauppaneuvos Karl Fazer osti kartanon. Tästä käynnistyi
Pyhäjärvellä seesteinen aika. Maatalous alkoi kehittyä voimaperäisesti Taubilassa ja vaikutukset näkyivät myönteisesti koko
pitäjässä.
Lukuohjeita 1825 maakirjan nimiluetteloihin
Pyhäjärven pitäjän sivuille on kirjattu lahjoitusmaahovien kylät aakkosjärjestyksessä. Pyhäjärvellä oli tuolloin lueteltu 50
kylää, joissa oli yhteensä 164 kantatilaa. Soltikoffin donaation (29 kylää, 88 taloa) ohella luettelo sisältää Keisarillisen
kabinetin kuusi kylää (22 taloa), Maria Elisabeth Carlssonin Ivaskansaaressa olevat kaksi taloa ja kenraaliprokuraattori
Trubetskoin donaation 14 kylää ja 52 taloa.
Maakirjan sivun tiedot vasemmalta oikealle;
kylän kohdalla luetellaan juoksevalla numerolla 1, 2, 3, jne. ns. vanhat kantatilat
seuraavina ovat talomerkki (1) ja murtolukuna talon hallintaosuus
talojen vastuullisten (veroa maksavien) päämiesten - lahjoitusmaatalonpoikien - nimet ja
heidän osuutensa yhteisestä veroaaterista murtolukuina.
Sukututkijan on hyvä verrata vuoden 1825 maakirjan tietoja vuoden 1818 henkikirjatietoihin, jotka nekin löytyvät näiltä
samoilta Suvannon seudun sukututkijoiden sivuilta. Maakirjan ja henkikirjan tiedoissa saattaa olla ristiriitaisuuksia, sillä
maakirjan henkilötiedot saattoivat joltain osin olla "päivittämättä". Olennaista tuolle ajalle oli se, että verot tulivat
maksetuiksi.
Lähteet:
Kansallisarkisto; Lahjoitusmaiden maakirja. Lahjoitusmaakomitea 1825; 540:315:1
Impi Wiika; Vpl. Pyhäjärvi, Turku 1950
Jyrki Paaskoski; Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Hakapaino Oy, Helsinki 1997
